Ei tähän enää sovi!

Kerrompa tähän alkuun erään tosi huvittavan pikkuveljeni kertoman tapauksen. Olin ehkä 17 - 18 -vuotias ja veljeni oli n. 13 - 14 -vuotias. Hän oli aikamoinen veijari ja kujeilija. Hänellä oli vanha mopon räiskä, jota hän kruuvaili ja sai joskus jopa käyntiin ja liikkeelle.

Oli kesä ja kaunis lämmin iltapäivä. Veljeni tuli kotiin sisälle ja hymyili sillälailla kummalla kujeilevalla ilmeellä. Minä kysyin, että mitä sinä noin virnuilet - mitä on tapahtunut? Ensin hän yritti väistää kysymyksen mutta alkoi sitten kertoa seuraavaa:

"Ajoin mopolla syrjäisellä tiellä, jolla ei ole liikennettä juuri ollenkaan, kaksi tyttöä mopon päällä. Tuumasin itsekseni, ettei tällä tiellä ole poliiseja. Mutta sitten näin erään mutkan jälkeen edessä tiellä poliisiauton ja kaksi poliisia seisoi auton vieressä. En päässyt pakoon vaan minun tuli ajaa eteen päin. Kun lähestyin poliiseja, toinen heistä nosti kätensä merkiksi, että minun tuli pysähtyä. Mietin, että mitä minä nyt teen koska mopossa ei juuri mikään toimi, ei edes jarrut, valoista puhumattakaan. Jarrutukset teen omilla "jarrukengillä". Sitäpaitsi minulla oli kaksi tyttöä, tyttökaveri ja pikkusisko, mopon päällä, - niin mikä nyt neuvoksi.

Lähestyessäni poliiseja hiljensin vauhtia, ja kohdalla huusin poliiseille: "Ei tähän enää sovi!", ja painoin kaasun pohjaan. Poliisit jäivät siihen tielle ihmettelemään ja tuijottamaan perääni."

Kysyin veljeltäni ihmetellen, että onko tapaus tosi. Hän nauroi ja sanoi: "No, on on, ihan tosi! Kysyin sitten häneltä hämmästellen poliisien passiivisuutta ja tapahtunutta: "Eivätkö ne lähteneet perään?" Siihen veljeni tokaisi - "No, ei lähteny - jäivät siihen tielle seisomaan", ja naurahti päälle.

Keskustelu tästä tapauksesta jäi tähän koska veljeni lähti saman tien "uusille seikkailuille". Minä jäin miettimään josko tapaus on tosi. En voinut tietää, oliko väitetty tapahtuma tosi vai veljeni pelkkä mielikuvituksen tuote. Hän oli sellainen Eemeli, että tämäkin olisi kyllä hänelle sopinut. Tämä tapaus  askarrutti minua vuosikausia. Päätin sopivassa tilanteessa kysyä veljeltäni oliko kertomus tosi.

Kerran sitten paljon myöhemmin aikuisena tuo sopiva tilanne tuli, jolloin kysyin veljeltäni, josko hän muistaa tuon tapauksen, ja onko se tosi vai hänen mielikuvituksensa tuote. Hän tunnusti, että hän oli tekaissut sen jutun omasta päästään, ja että hän, tullessaan sisään, hymyili itsekseen tälle keksimälleen tapaukselle. Siinä oli syy hänen veijarimaiseen virnuiluunsa, joka sai minut kysymään ja hänen kertomaan.

Muistan kuinka hän tuli kerran äidin luokse jaloissaan vain muutama viikko aikaisemmin saamansa uudet kengät. Hän näytti äidille kenkiään ja sanoi: "Kato äiti, jarrukengät ovat aivan loppuun kuluneet, tarvitsen uudet jarrukengät". Äiti ihmetteli ja sanoi: "Mutta juuri äskenhän sinä sait uudet kengät,- ja nyt ne jo ovat tuon näköiset!!!???" 

Ploggi alustusta

Jumalan armoa ja rauhaa. Tämä sivusto on tehty sinua varten, joka ehkä pohdit kristinuskon perusasioita ja ehkä tahdot tulla uskoon, mutta et ehkä tiedä miten siihen uskoon tullaan ja mitä usko sinulle merkitsee.

Olen kirjoittanut myös sinulle, joka olet äskettäin tullut uskoon ja ihmettelet sitä uutta elämää, jonka olet löytänyt, ja jota nyt koet. Ehkä pohdit, mitä kaikkea tähän uskon elämään sisältyy.

Olen kirjoittanut myös sinulle, joka olet ollut uskossa ehkä kauan mutta kaipaat uutta kohtaamista Herran Jeesuksen Kristuksen kanssa. Ehkä maailma on vienyt sinut ja ehkä olet ajatellut Herran Jeesuksen hylänneen sinut koska koet, että sinä elät tahallisessa synnissä. Jeesus ei ole hylännyt sinua mutta sinä olet eksynyt pois Hänen yhteydestään. Jeesus  kutsuu sinua takaisin kotiin. Hän rakastaa sinua ja tahtoo kohdata sinua armollaan ja rakkaudellaan sekä anteeksiantamuksellaan. Herra itse sanoo, että Hänen luonaan on armo ja anteeksiantamus, runsas lunastus. Siksi tulemme Hänen luokseen. 

Näistä asioista olen tarkoittanut kirjoittaa ja rohkaista sinua seuraamaan Jeesusta Kristusta uskon kuuliaisuudessa Häntä kohtaan. Olen kirjoittanut omakohtaisia kokemuksiani todistaakseni, että kristinusko ei ole teoreettinen uskonto, jota harrastellaan, vaan että se on elävä suhde Elävän Jumalan kanssa. Tahdon todistaa myös omakohtaisilla kokemuksillanikin, että Elävä Jumala todella on meidän kanssamme tuntuvalla tavalla kun me otamme Hänet vakavasti ja etsimme Häntä ja seuraamme Häntä Hänen jalanjäljissään. Se on mahdollista kuulla Jumalaa ja seurata Häntä. Jeesus sanoo, että Hänen lampaansa kuulevat Hänen äänensä ja että ne seuraavat Häntä. Näistä asioista kirjoitan.

Tässä alla muutamia kirjoituksia elämän eri aloilta, hengellistä ja vähän muutakin, omia kokemuksia. Toivon, että sinä levität tätä sivustoa eteenpäin. 

 Siunaavin terveisin Jakob.

https://www.youtube.com/watch?v=I6crMhQCK1c

https://www.youtube.com/watch?v=G6Rl7Cn0WpM

JA ISÄ ITKI

Muistan nuoruudestani yhden tapauksen, joka on jäänyt mieleeni hyvin voimakkaasti. Isäni oli sotaveteraani, joka osaltaan taisteli meille vapaan itsenäisen Suomen. Hän oli sodan melskeissä karaistunut mies. Hän ei itkeä pillittänyt pikku asioista, eikä suuremmissakaan asioissa. Häntä ei nähnyt itkemässä, eikä liioin tunteilemassakaan. En koskaan lapsena nähnyt isän itkevän. Mutta sitten tuli tapaus, joka sai kyyneleet virtaamaan valtoimenaan karaistuneen sotaveteraanin poskipäitä pitkin.

Olin suorittanut asevelvollisuuteni ja kotiutunut. Veljeni oli kotiutunut puoli vuotta minua aikaisemmin ja muuttanut Ruotsiin. Hän kirjoitteli minulle armeijaan ja houkutteli Ruotsiin. Hän hommaisi helpolla minulle työpaikan ja asuntokin järjestyisi siinä samassa. Minun ei tarvitsisi muuta kuin tehdä päätös ja muuttaa Ruotsiin hänen luokseen.

Asuin, kotiuduttuani armeijasta, vanhempieni luona lapsuuteni kodissa. Mietin, mitä nyt tekisin. Jatkaisinko opintojani vai matkustaisinko Ruotsiin ja kokeilisin, jos saisin sieltä töitä? Ruotsiin kauas kotoa muuttaminen tuntui eksoottiselta ja jännittävältä vaihtoehdolta. Koska  koulu ei kiinnostanut eikä Suomessa ollut töitä, päätin lähteä Ruotsiin. Vanhempani yrittivät puhua minua ympäri. He sanoivat, ettei sinun tarvitse lähteä kotoa mihinkään. Sinä saat asua täällä kotona meidän kanssa. Täällä sinulla on asunto ja ruoka ja vaatteet. Minä sanoin heille, että olen nyt aikuinen mies. En voi alkaa elämään teidän päällä. Joskus minun on kuitenkin itsenäistyttävä ja rakennettava oma elämä. Minun on nyt ryhdyttävä suunnittelemaan omaa elämää ja elätettävä itse itseni. Sanoin tekeväni ainakin tarkastuskäynnin veljeni luona Ruotsissa.

Koska minä pysyin päätöksessäni, isä ja äiti antoivat myöten ja lähtivät autolla viemään minua Ruotsiin. Samalla he saisivat tavata veljeäni, omaa poikaansa. Tämä tapahtui v. 1980 syksyllä, jolloin minä ja kaksosveljeni olimme 21 -vuotiaita nuoria miehiä.

Menin veljeni asuinpaikkakunnalla työnantajan haastatteluun yritykseen, missä myös veljeni oli töissä. Taisi olla torstaipäivä. Lyhyen haastattelun päätteeksi työhön ottaja sanoi: "No, asia on sitten selvä. Sinä saat aloittaa työt jo maanantaina." Minä hämmästyin ja ajattelin, että näinkö nopeasti ja helposti tämä kävi. Tännekö sitä nyt sitten joutuu jäämään? Olin luullut, että työn saanti on vaikeaa, ja ettei minua huolita töihin tuosta noin vain. Olin luullut, että työn saanti ottaisi aikaa, jos ylipäätään saisin töitä, ja että saisin odottaa lopullista päätöstä. Nyt kuitenkin sain aloittaa työt jo seuraavan viikon alusta. Työnantajalla oli asuntokin tarjottavana ensimmäisestä työpäivästä alkaen.

Kun tulin veljeni asunnolle, kerroin iloisesti vanhemmilleni tämän hyvän uutisen, että olin saanut töitä, ja asunnonkin, ja että olen nyt lopullisesti päättänyt jäädä tänne. Isä ja äiti eivät näyttäneet ilahtuvan asiasta. Minä ihmettelin mielessäni  heidän totisen vakavia ilmeitään. 

Kun sitten isä ja äiti lähtivät kotimatkalle, ja me hyvästelimme toisemme, isä itki. Kyyneleet virtasivat hänen poskipäillään. Se oli ensimmäinen kerta, jolloin näin isäni itkevän.  En ollenkaan käsittänyt, että mitä tässä on niin surullista, että sitä pitää itkeä. Meillehän oli käynyt hyvin kun olimme molemmat saaneet töitä. Kyllähän me selviämme. En kyennyt asettumaan isäni asemaan. Hän ymmärsi, että hän joutuu nyt jättämään molemmat 21 -vuotiaat kaksospoikansa kauas vieraalle maalle. Hänellä oli tietenkin suuri huoli siitä, miten me selviäisimme. Ja se, että pojat olisivat nyt tästä lähtien maailmalla ja poissa kotoa. Isällä ei olisi mahdollisuutta nähdä meitä ja pitää yhteyttä. Mutta eihän tätä vanhempien tuskaa ymmärrä kaksikymppinen nuori mies.

Siihen aikaan, 1980, ei ollut älypuhelimia, ei kännyköitä eikä tietokoneita. lankapuhelimia oli, mutta niiden yhteydet Ruotsiin ja Ruotsista Suomeen olivat olemattomat. Ei voinut pitää yhteyttä puhelimitse. Yhteyden pito onnistui ainoastaan kirjoittamalla kirjeitä.

 

ISÄN VELI JA MINUN SETÄ

Toinen tilanne, jolloin näin isäni itkevän, tapahtui hänen ollessa 78 - 80 -vuotias. Olin käymässä vanhempieni luona. Eräänä iltapäivänä löysin isän makaamassa selällään sängyssään. Hän näytti hyvin surulliselta, ikään kuin hänellä olisi joku suuri murhe. Ajattelin, että ehkä hän tarvitsee puhua murheistaan jollekin, ja ehkä hän voi puhua minulle ja voin auttaa häntä. Panin selälleni maata sängyn toiselle puolen. Kysyin isältä: "Mitä mietit?" Isä alkoi kertoa elämänsä suuresta murheesta, joka oli seurannut häntä koko hänen elämänsä ajan.

Hänellä oli ollut vain yksi veli. Tämä ainoa veli kaatui rintamalla. Isäni kaipasi tavattomasti veljeään. Hän suri sitä, että hän oli joutunut elämään koko aikuisen ikänsä ilman rakastamaansa isoveljeä. Hän myös mietti veljensä ikuisuuskohtaloa, joka huolestutti häntä syvästi. Hän tiesi uskon asiat koska oli itse uskossa. Isällä oli veljensä sotilaskuva makuuhuoneensa seinällä. Hän osoitti kädellään kuvaa ja kysyi minulta: "Mitä sinä ajattelet ja uskot, onko hän pelastuneena pelastettujen joukossa?" Minä vastasin, että minulla on tuohon hyvin vaikea sanoa yhtään mitään koska en ole koskaan tavannut häntä. Olen syntynyt paljon hänen kuolemansa jälkeen. En siksi voi tietää hänen uskostaan enkä mahdollisesta jumalasuhteestaan mitään.

Isä kertoi kuinka hänen lapsuudenkodissaan uskottiin Jumalaan ja Jeesukseen ja kuinka hänen veljensä ei koskaan ollut kieltänyt Jeesusta Kristusta ja uskoa Häneen. Isä kertoi hyvin elävästi ja suurella rakkaudella veljestään ja hänen sodassa toisten puolesta uhrautumisesta, joka johti hänen kaatumiseensa. Hän oli kaatunut auttaessaan haavoittunutta tuskissaan apua huutavaa suomalaista sotilasta. Ja isä itki.

Isä onnistui kertomaan veljestään niin elävästi ja rakkaudella, että hän, isän veli, tuli nyt minullekin läheiseksi ja rakkaammaksi kuin koskaan aikaisemmin. Tunsin kaipausta ja suurta surua hänen kuolemansa johdosta. Myös isäni suru ja kaipaus sekä suuri rakkaus veljeään kohtaan vaikutti minuun, niin että myös minä surin setääni.   

Minä pelkään, että en kyennyt lohduttamaan isää hänen surussaan vaikka yritinkin kertoa hänelle Jumalan armosta ja rakkaudesta Kristuksessa Jeesuksessa. Mutta isäni oli tuonut kaatuneen veljensä minunkin tunnemaailmaan siinä määrin, että myös minä itkin. Siinä me itkimme yhdessä isäni sodassa kaatunutta ainoaa veljeä ja minun ainoaa setää samalla ihmetellen meidän surua ja kaipausta. 

ÄLÄ NUHTELE KOVASTI

Somessa ja seurakunnissa esiintyy uskovien ojentajia ja nuhtelijoita tuhkatiheään. He ovat ihmisiä, jotka kokevat saaneensa jopa Jumalalta tehtävän ojentaa toisia uskovia. Sitten he tällä ”Jumalalta saadulla” auktoriteetillaan ojentavatkin rohkeasti ja päättäväisesti jokaista, jonka he kokevat olevan väärässä tai tekevän jotakin heidän mielestään väärin. Koska ”Jumala on heidät lähettänyt nuhtelijaksi ja oikaisijaksi”, he nuhtelevat ylhäältä. He sanovat sydämessään: "Jumala on sanonut minulle: "Älä heitä pelkää vaan nuhtele ja ojenna heitä rohkeasti kaikella arvovallalla, minä olen sinut lähettänyt". 

He eivät huomaa sitä, että kun Raamatussa käsketään nuhtelemaan ihmistä kovasti, tai nuhdellaan ankarasti, kyseessä on aina eksyttäjät ja uskosta osattomat evankeliumia vastustavat ihmiset, valheapostolit ja valheveljet sekä niskoittelevat käännynnäiset. Esim. Tiit 1-2. luvut ja 2 Tim 4:1-4. Jeesus nuhteli ankarasti vastustajiaan; fariseuksia ja kirjanoppineita, ei vilpittömiä Häntä etsiviä ja rakastavia Jumalasta pois eksyneitä syntisiä ihmisiä. Vilpittömiä, erehtyviä ja kompuroivia uskovia, jotka rakastavat Herraa Jeesusta Kristusta, ei siis tule nuhdella samalla kovuudella ja ankaruudella kuin eksyttäjiä ja niskureita. Raamattu ei käske nuhdella Jumalan lapsia ankarasti, ei synnistä eikä vääristä oppikäsityksistä. Raamattu kehottaa nuhtelemaan rikkomuksesta tavattuja uskovia sävyisyyden hengessä sävyisästi. Ei siis kaikkia uskovia, jotka ovat käsittäneet joitakin Raamatun oppeja eri tavalla, tule nuhdella.                                                                         

Emme me voi ketään väkisin omilla vaatimuksillamme vääntää oikeaan oppiin, emme myöskään väkisin saada tekemään parannuksen jostakin synnistä. Se on Pyhän Hengen tehtävä, työ ja aikaansaannos, johdattaa uskova kaikkeen totuuteen (Joh 14:26, 16:13). Pyhä Henki myös pyhittää uskovaa, ei meidän ihmisten kovat vaatimukset pyhitykseen ja synnistä luopumiseen. Siksi olemme riippuvaisia siitä, että Pyhä Henki on aloitteen tekijä ja mukana kaikessa ojentamisessa ja nuhtelussa, ja että Hän on mukana KAIKESSA hengellisessä työssämme. "Ilman minua te ette voi tehdä mitään." Pysykää minussa, Sanassa ja Hengessä, niin minä, Sana ja Henki: Jumala, pysyn teissä (Joh 15:4-5).                                                                                                                                                                                                                                          2 Tess 2:13 ”Mutta me olemme aina velvollisia kiittämään Jumalaa teistä, te Herralle rakkaat veljet, koska Jumala valitsi teidät ensi hedelmänä pelastukseen Hengen pyhittäessä teidät, kun uskotte totuuteen.” 1 Piet 1:2 Isä Jumala ”ennaltatietämisensä mukaisesti on Hengellään pyhittänyt Jeesuksen Kristuksen kuuliaisuuteen ja hänen verellään vihmottaviksi.”

Galatalaiskirje:6:1-2 "Veljet, jos joku tavataan jostakin rikkomuksesta, ojentakaa te, hengelliset, häntä sävyisyyden hengessä. Mutta ole varuillasi, ettet sinäkin joutuisi kiusaukseen.  Kantakaa toistenne kuormia, niin te täytätte Kristuksen lain". Kristuksen laki on rakkauden laki: "Käskymme päämääränä on rakkaus, joka tulee puhtaasta sydämestä, hyvästä omastatunnosta ja vilpittömästä uskosta" (1 Tim 1:5).

"Kristuksessa Jeesuksessa ei auta ympärileikkaus eikä ympärileikkaamattomuus. Tärkeää on rakkaudessa vaikuttava usko” (Gal 5:6). Vanha käännös: ”Rakkauden kautta vaikuttava usko.” 

Koska uskovia tulee nuhdella rakkauden kautta sävyisästi, Jumala antaa sen tehtävän hengellisille uskoville -"Ojentakaa te, hengelliset, häntä", ei lihallisille uskoville (1 Kor 3:3). Hengellisessä uskovassa Kristus on saanut sijaa, ts. muotoa. Jeesus Kristus hänessä pääsee esille ja vaikuttaa. Jeesus on sydämeltään, sisäiseltä olemukseltaan, hiljainen ja nöyrä ja laupea. ”Ottakaa minun ikeeni päällenne ja oppikaa minusta, sillä minä olen sävyisä ja nöyrä sydämeltäni” (Matt 11:29, Ps 103:8). Siksi hengellinen Jeesuksen hallitsema uskova nuhtelee Jeesuksen mielenlaadulla varustettuna laupeuden Hengessä Jumalan tahdon mukaisesti. Silloin nuhtelu ja ojennus myös menee perille. Se tuottaa toivottua hyvää hedelmää koska sellainen nuhtelu on Jumalan rakkauden Hengen vaikutusta ja Jumala on siinä mukana: sana tulee Jumalalta (Kol 1:4-6, 1 Tess 2:1-13). Jumalasta tuleva viisaus on lempeä ja täynnä laupeutta. Se osuu oikeaan (Matt 12:7).

Jaakob 3:17 "Mutta ylhäältä tuleva viisaus on ensiksikin puhdasta, sitten rauhaisaa, lempeää. taipuisaa, se on täynnä laupeutta ja hyviä hedelmiä."                 Juuda 1:2 "Lisääntyköön teille laupeus, rauha ja rakkaus."

Jumala nuhtelee ihmisiä, jotka ovat vailla rakkautta ja laupeutta (Room 1:31). Jumala itse on laupias ja armahtava (Ps. 103:8). Siksi Hän vaikuttaa ja tahtoo laupeutta. "Laupeutta minä tahdon enkä uhria" (Matt 9:13). "Jos te ymmärtäisitte, mitä tarkoittaa: "laupeutta minä tahdon enkä uhria", niin ette tuomitsisi syyttömiä" (Matt 12:7).                                                                                                                                              Pyhän Hengen vaikuttama nuhtelu on nostavaa ja kantavaa, hyvään rohkaisevaa, ei alas painavaa ja masentavaa uskovan syyttämistä ja mitätöimistä. Pyhä Henki tahtoo aina rohkaista yksilöihmistä uuteen alkuun armon Sanan ja Hengen kautta. Jos olemme Hänen käytössään, Hänen kanavinaan, teemme samoin. 

Pyhän Hengen vaikutuksen ja ohjauksen ulkopuolella, sen ohi, nuhdellaan omasta ylhäisestä asemastaan. Silloin ojentaminen on kovaa, vaativaa ja rakkaudetonta nuhtelua. Sellainen nuhtelu saa pahaa aikaan koska se ei ole Jumalasta.

Apollos oli Akhaiassa ARMON KAUTTA suureksi hyödyksi uskoon tulleille. Totuus tuodaan siis esille Jumalan armon Sanan kautta Jumalan rakkauden ja laupeuden vaikutuksesta armon Hengessä (Kol 1:4-8, Apt 18:27-28, Gal 1:15-16, Apt 14:3, 20:32, Joh 1:14, Heb 10:29).  

Uskovan tulee elää Jumalan, rakkauden, kautta (1 Joh 4:9-11). Toisin sanoen, Jumalan rakkaus tahtoo elää uskovan kautta, ja tietenkin vaikuttaa uskovassa rakkauden tekoja. Koska tämä rakkaus tekee työtään meidän virheellisten vajavien heikkojen ihmisten kautta, Raamattu antaa meille neuvoja. Niiden avulla voimme ojentaa omaa käyttäytymistämme ja toimintaamme Jumalan tahtomaan suuntaan. 

1 Tim 5:1-2 "Älä nuhtele kovasti vanhaa miestä, vaan neuvo niin kuin isää, nuorempia niin kuin veljiä, vanhoja naisia niin kuin äitejä, nuorempia niin kuin sisaria, kaikessa puhtaudessa."

Vaikka minulla olisi KAIKKI, KAIKKI, KAIKKI mutta, minulla ei olisi rakkautta, EN MINÄ MITÄÄN OLISI. Rakkaus on lempeä, rakkaus on pitkämielinen, rakkaus ei kadehdi, ei käyttäydy sopimattomasti (vastoin Jumalan rakkautta; Jumalaa), ei pöyhkeile, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu eikä muistele kärsimäänsä pahaa (1 Kor 13. luku).

Room 15:1-2 "Meidän vahvojen tulee kantaa heikkojen vajavaisuuksia eikä elää itsellemme mieliksi. Olkoon kukin meistä lähimmäiselleen mieliksi hänen parhaakseen, että hän rakentuisi. 7 Hyväksykää sen tähden toinen toisenne, niin kuin Kristuskin on hyväksynyt teidät Jumalan kunniaksi. 14-17 Omasta puolestani olen kyllä varma teistä, veljeni, että olette täynnä hyvyyttä ja kaikkea tietoa ja myös kykenette neuvomaan toinen toistanne. Kuitenkin olen paikka paikoin kirjoittanut teille melko rohkeasti muistuttaakseni teitä uudestaan näistä asioista. Olen tehnyt näin sen armon perusteella, minkä Jumala on minulle antanut, ollakseni Kristuksen Jeesuksen  palvelija pakanoiden  keskuudessa ja toimittaakseni Jumalan evankeliumin pappispalvelua, jotta pakanakansoista tulisi Jumalalle mieluinen, Pyhässä Hengessä pyhitetty uhri. Minun kerskaukseni on siis Kristuksessa Jeesuksessa palvellessani Jumalaa."

Hullu tempaus

Joskus tulee tehtyä sellaista mitä ei varmasti koskaan enää toista. Kerron yhden tällaisen "hullun" tempauksen.

Olin ehkä 35 – 37 -vuotias ”äijä” ja olin käymässä vanhempieni luona. Oli kevättalvi ja pehmeää melko tuoretta lunta oli satanut kohtalaisen paljon. Isäni kehui naapurin rouvaa, joka hiihti kerran viikossa kirkonkylälle ja takaisin. Matkaa kirkonkylälle oli n. 18 kilometriä. Hän hiihti joen jäälle tehtyä tasaista valmista hyvää latua pitkin. Isäni mielestä hänen suorituksensa oli todella kunnioitusta herättävä suoritus. Minä sanoin isälleni ylpeästi ja vähän leikillisesti: "Eihän tuo nyt mitään ole. Kyllä se on helppo hiihtää valmista kovaa latua ja tasaista maisemaa. Mutta minä hiihdän kirkonkylälle metsän läpi umpihangessa vaikeinta mahdollista reittiä." Isä nauroi ja sanoi: ”Joo, joo, kyllä varmaan hiihdät!” Sitten hän katsoi minua ja sanoi hymyillen leikillisen ivallisesti pilke silmäkulmassa: "Taitaa se jäädä sinulta tekemättä!"

Minä huomasin nyt mitä olin tullut sanoneeksi. Olin puhunut ja luvannut harkitsemattomasti, ehkä liikaa. Säikähdin ja ajattelin urakan olevan minulle liian vaikea toteuttaa. Totesin kuitenkin mielessäni, että en voi perua puheitani ja perääntyä. Isäni ivallisuus vain lisäsi päättäväisyyttäni. Silloin minä tein nopean päätöksen. Päätin näyttää isälleni, ja myös itselleni, että kykenen suoriutumaan urakasta. Sanoin isälle, että kyllä minä hiihdän umpihankea ja teen sen jo huomenna. Isä nauroi yltiöpäisyydelleni. Hän ei uskonut, että toteuttaisin urakan. Hänen mielestään se olisi minulle aivan liian suuri hanke. Isä tiesi, että minulla ei ole kuntoa sellaiseen hiihtomatkaan. Enhän ollut hiihtänyt vuosikausiin enkä harrastanut mitään muutakaan liikuntaa moneen vuoteen. Kuntoni ei kestäisi sellaista urakkaa. Keskustelumme hiihtourakasta jäi siltä illalta tähän.

Seuraavana aamuna heti aamupalan jälkeen aloin panna hiihtokenkiä jalkaan. Isä tuli seisomaan viereeni ja katsoi minua. Hän kysyi ihmetellen, että mitä sinä teet. Minä sanoin, että panen hiihtokengät jalkaan ja hiihdän kirkonkylälle umpihankea, niin kuin eilen lupasin. Isä oli hämmästynyt ja totinen ja kysyi: "Et kai sinä ole ihan vakavissasi? Et kai sinä sentään aio hiihtää metsien läpi umpihankea kun joella on valmis latu?" Minä totesin päättäväisesti: ”Hiihdän, koska sanoin niin, ja minä pidän sanani. En voi perua puheitani.” Isä näki, että olin vakavissani. Hän ehdotti nyt kompromissia, että hiihtäisin joelle tehtyä valmista latua, niin kuin naapurin rouvakin hiihtää latua. Vastasin sitoen hiihtokenkien nauhoja: "Ei se käy. Jäälle tehty latu on minulle liian helppo. Toteutan uhkaukseni ja hiihdän umpihangessa."

Lähdin hiihtämään isäni jäädessä kotiin ihmettelemään. Ylitin muutaman soratien, jonkun asfaltoidunkin tien, mutta hiihdin umpihankea aina kun se oli mahdollista, joskus risukoissa ja joskus pellolla ja suolla. Joskus vastaan tuli isoja syviä ojia, joiden ylittäminen oli vaikeaa ja raskasta. Väsyin tavattomasti ja tuntui, että en jaksa hiihtää perille. Harkitsin jo matkan keskeyttämistä seuraavalla maantiellä. Ajattelin sitten kuitenkin, että en varmasti anna isälleni ja muille omaisilleni aihetta nauraa minulle ja pilkata heikkouttani ja keskeyttämistäni. Saisin koko loppuelämäni ajan kuulla herjaavia kommentteja voimien loppumisen tähden keskeytetystä hullusta harkitsemattomasta hankkeesta. Siksi en yksinkertaisesti voinut keskeyttää, ylpeyteni ei antanut periksi. Mutta jalat muuttuivat kankeiksi eivätkä ne enää tahtoneet totella aivojeni antamia käskyjä. Ihmeellistä mutta totta: jalat eivät enää tahtoneet olla mukana ja totella. Lihakset olivat väsyneet koska ne eivät olleet tottuneet niin rasittavaan liikkumiseen. Voimatkin olivat jo miltei kokonaan loppu.  Pelkäsin uupuvani metsään enkä enää pääsisi liikkeelle. 

Matkan teko hidastui huomattavasti loppua kohden. Viimeiset viisi kilometriä olivat todella piinaa ja kärsimystä. Mutta minä sinnittelin eteenpäin; Suomen sisu power! Mitä lähemmäksi päämäärää tulin, sitä päättäväisempi olin. Ajattelin hiihtäväni perille asti vaikka mikä olisi. En siis antaisi periksi.

Tultuani kirkonkylälle suunnistin veljeni talolle. Hän asui kylän laidalla. Väsymyksestä johtuen suksien irrottaminen jaloista oli tosi vaikeaa ja vaati suuria ponnistuksia. Olin niin väsynyt, etten melkein kyennyt saamaan suksia irti jaloistani. Viimein sekin suoritus onnistui. Nyt sitten vain sisälle saamaan juotavaa ja jotakin syömistä. Mutta ovi oli lukossa ja talo tyhjä, ketään ei ollut kotona. Mutta onnekseni siskoni asui aivan veljeni lähettyvillä. Kävellä laahustin nyt hänen talolle ollen aivan varma siitä, että hän kuitenkin on kotona. Mutta hänkään ei ollut kotona. Mikä nyt neuvoksi? lopen väsyneenä ja voimat loppuun käyttäneenä tarvitsin välttämättä suuhun pantavaa.

Viimeisenä oljenkortena suunnistin veljeni vaimon sisaren asunnolle. Hän asui vain kivenheiton matkan siskoni talosta. Ajattelin, että jos hänkään ei ole kotona, minä kuolen. Kuolema olisi väistämätön kohtaloni – sillä niin loppu olin. Mutta onnekseni hän oli kotona ja avasi oven.

Viimeisillä voiman rippeillä pääsin jotenkin laahautumaan sisälle. Pelkäsin putoavani lattialle hänen eteiseen ja sammuvan siihen ja herääväni teholla. Pyysin juotavaa ja jotakin suuhun pantavaa, mitä tahansa. Sanoin hänelle, että voimani ovat loppu ja minä en jaksa enää nostaa edes kättäni. Juuri ja juuri jaksoin puhua ne aivan välttämättömät sanat. Ja minä en liioitellut yhtään voimattomuuttani. Aivan viimeisillä voimilla pääsin sisälle hänen taloonsa ja raahauduin keittiön pöydän ääreen istumaan. Sitten soitin veljeni hakemaan minut. Hän ajoi minut takaisin isäni luokse lapsuuden kotiini.

En ollut jaksanut edes katsoa, missä kunnossa hiihtokengät ja sukset olivat. Siksi en tiennyt, missä kunnossa sukset olivat. Tämän jälkeen nukuin varmasti yhden vuorokauden. Lihakset, ja varsinkin jalat, olivat kipeät monta päivää.

Myöhemmin keskustelin isäni kanssa tästä hiihtomatkasta. Hän nauroi ja sanoi suksien olleen aivan risana. Ei ne enää kelvanneet muuhun kuin saunapuiksi poltettavaksi. Minä olin "lainannut" isäni melko uudet sukset ja tuhonnut ne täysin. Sen siitä saa kun pilkkaa ja vähättelee omia lapsiaan. Ei pitäisi halveksia jälkikasvua.

Diktaattori opettaa hengellistä

Joskus maailma opettaa hengellisiä totuuksia vaikka se ei sitä käsitä. Etiopian diktatuurin ruotsalaisten vankien tapauksessa sattui niin. Erikoisesti heidän vapautukseen johtaneiden tapahtumien kautta opimme yhden tärkeän hengellisen totuuden. Mutta lähdetään liikkeelle alusta.

Kaksi ruotsalaista lehtimiestä matkusti kesäkuussa 2011 Etiopiaan tehdäkseen jutun öljy-yhtiöiden toiminnasta maassa. Heidät pidätettiin maassa hallituksen toimesta syytettynä terrorismista. He kiistivät syyllisyytensä ja vakuuttivat syyttömyyttään mutta saivat pitkät vankeustuomiot. Nämä miehet olivat kuitenkin syyttömiä. He olivat maassa ainoastaan lehtimiehinä, ei vakoilijoina, eikä varsinkaan terroristeina.

Ruotsissa tästä tapauksesta on raportoitu runsaasti sekä radiossa, lehdissä että televisiossa. Suomessakin ovat lehdet ja uutislähetykset kertoneen näistä kahdesta ruotsalaisesta lehtimiehestä. http://www.hs.fi/ulkomaat/a1349234349567

Vakavista rikoksista pitkiin vankeusrangaistuksiin tuomittuina he joutuivat nyt valinnan eteen. He saivat asianajajansa kautta tietää, että mikäli he eivät tunnusta syyllisyyttään, he saisivat istua koko tuomion. Mutta jos he tunnustavat julkisesti, että he ovat syyllisiä kaikkiin syytekohtiin, ja että heidän tuomionsa on oikea, he voivat hakea armoa. Silloin heidät voidaan armahtaa ja vapauttaa.

Vapauttamisen edellytys oli SYYLLISYYDEN TUNNUSTAMINEN ja armon anominen. Nämä miehet tunnustivat syyllisyytensä ja anoivat armoa. Kohta tämän jälkeen heidät armahdettiin ja vapautettiin, ja he saivat matkustaa kotimaahansa Ruotsiin. 

"Lähtö vankilasta oli kaoottinen. Vapautuspaperiin ei tuntunut löytyvän leimaa ennen kuin Schibbye ja Persson antoivat tv-haastattelun, jossa he pyysivät syvästi anteeksi."

Nämä miehet kokivat olevansa syyttömiä. Mutta mitä sillä oli merkitystä kun syyttäjän, maan hallituksen ja maan korkeimman päättäjän, mielestä he olivat syyllisiä? Heidän syyllisyytensä sitten vaati sen, että myös he itse tunnustavat syyllisyytensä. 

Ruotsalaiset arvelevat, että Etiopian hallitus tahtoi armahtaa heidät, mutta että he vaativat lehtimiesten tunnustavan oman syyllisyytensä, jotta heidät voitaisiin armahtaa juridisesti oikein. Syyttömälle kun on vaikea antaa anteeksi ja armahtaa hänet. Mutta rikkomuksiin syylliselle voidaan antaa rikkomus anteeksi ja armahtaa hänet. 

Tämä tapaus opettaa meille Raamatun suuren totuuden: "Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä. Jos sanomme, ettemme ole tehneet syntiä, teemme hänestä valehtelijan eikä hänen sanansa ole meissä" (1 Joh 1:7-10). 

Jumala, korkein hallitsija ja Tuomari, sanoo, että kaikki ihmiset ovat tehneet syntiä ja ovat syyllisiä rikkomuksiin pyhän Jumalan edessä (Room 3:23). Silloin syntisen ei kannata väittää Korkeinta Jumalaa vastaan. Jokainen ihminen on joka tapauksessa syyllinen Jumalaa vastaan tehtyihin rikkomuksiin. Syntiensä tähden ihminen on matkalla kadotukseen - ikuiseen vankeusrangaistukseen. 

Jos siis sanomme, ettemme ole tehneet syntiä, teemme Jumalasta valehtelijan, eikä Hänen pelastava vapauttava armon Sanansa ole meissä. Ensin Jumalan Sana tuomitsee ihmisen, osoittaa hänelle synnin, ja synnistä johtuvan tuomion. Sitten Jumalan Sana armahtaa ja pelastaa Jumalan (Sanan) edessä nöyrtyneen syyllisyytensä tunnustavan ihmisen

Siis se, joka tunnustaa syntisyytensä, voi anoa Jumalalta armahdusta ja vapautusta synnistä. Ja Jumala tahtoo armahtaa ja vapauttaa syntinsä tunnustavan ihmisen.

Joka tunnustaa ja hylkää rikkomuksensa, saa armon (Sananlaskut 28:13).

Syntisyytemme ja armon tarpeemme tunnustaminen johtaa siis armahdukseen ja vapautukseen Jumalan puolelta. Jumala antaa anteeksi ja vapauttaa itsensä tuominneen syntisen. 

Room 6:22 "Mutta nyt, kun olette synnistä vapautetut ja Jumalan palvelijoiksi tulleet, on teidän hedelmänne pyhitys, ja sen loppu on iankaikkinen elämä."

Tapaaminen Vladimir Putinin kanssa

Olen tavannut Vladimir Putinin ja keskustellut hänen kanssaan ainakin kahdessa eri tilanteessa. Nyt kerron viimeisimmän tapaamisemme.

Lapsuuteni kotitalo Suomessa oli tyhjillä. Tulin talolle ja astuin sisään tyhjään asumattomaan taloon. Tultuani sisään löysin Vladimir Putinin seisomassa keskellä hallia. Tunsin hänet heti. Hän oli yksin ja oli tullut sisälle taloon vain vähän minua aikaisemmin. Ihmettelin mielessäni, että miten hän on päässyt sisälle taloon. Hän oli hämillään siitä, että minä yllätin hänet sisällä kotitalossani.  Huomasin, että hän oli kovasti kiinnostunut talosta ja sen jokaisesta huoneesta ja sen jokaisesta sopesta. Hän olisi tahtonut tutkia taloa, mutta minun läsnäolossani hän koki, ettei se ole mahdollista. Hän ei tahtonut paljastaa suurta mielenkiintoaan taloa kohtaan.

Hallista menee ovi kylpyhuoneeseen, saunaan ja pannuhuoneeseen. Ovi sinne oli auki. Putin oli niin kiinnostunut saunasta, että alkoi vilkuilla ovea. Ymmärsin, että hän tahtoo mennä katsomaan saunaa. Hän lähti kävelemään ovea kohti.  Ajattelin, ettei Putinilla ole mitään asiaa meidän kylpyhuoneeseen, ja etten tahdo päästää häntä sinne. Menin hänen edelle ja vetäisin oven kiinni hänen nokkansa edestä. Sanoin päättäväisesti, mutta kohteliaasti: "Minun täytyy sulkea tämä ovi." Putin pysähtyi ja totesi: ”Okei, ymmärrän."

Sitten seisoimme talon portailla ja keskustelimme niitä ja näitä, ihan tavallisia asioita. Oli kesä ja kaunis lämmin iltapäivä ja keskustelu siinä portailla oli miellyttävä. Jostakin syystä tulin maininneeksi erään kapitaali tuotteen. Putin totesi: "Meillä ei ole varaa sellaiseen." Hän tarkoitti itseään ja minua. Minä ihmettelin sitä, koska tiesin hänet hyvin rikkaaksi mieheksi. Kyseessä oli tuote, johon jokaisella tavallisella suomalaisella on varaa. Sanoin hänelle ihmetellen: "Mutta onhan sinulla toki varaa sellaiseen!" Siihen Putin: "Ei, ei minulla ole varaa sellaiseen." En ryhtynyt väittelemään miestä vastaan, ja keskustelu tästä tuotteesta ja varallisuudesta jäi siihen.

Sitten tuli ilta ja Putin makasi olohuoneen sohvalla tarkoituksenaan nukkua siinä yön yli. Koska me olimme olleet yhdessä koko iltapäivän ja illan, ja keskustelu hänen kanssaan oli miellyttävä ja kiinnostava, ja tuntui olevan kesken, en vielä voinut jättää häntä yksin. Istuin nojatuoliin häntä vastapäätä.

Putin alkoi kertoa eräästä suuresta venäläisestä yrityksestä, joka toimii Suomessa. Hän oli hyvin kiinnostunut, jopa ylpeä, tästä yrityksestä ja sen toiminnasta. Hän kysyi minulta tunnenko yritystä ja sen toimialaa. Minua hävetti, koska olin ainoastaan kuullut yrityksen nimen jossakin yhteydessä, mutta en tiennyt siitä paljoakaan. Sanoin Putinille, että minä tiedän yrityksen, mutta en tiedä sen toiminnasta juuri mitään. Vladimir Putin alkoi suurella innolla kertoa yrityksestä. Minua tämä yritys ja sen toiminta ei kovin paljon kiinnostanut, mutta kuuntelin hänen selitystään.

Sitten Putin sanoi tukevansa venäläisten yritysten toimintaa Suomessa ja tahtovansa laajentaa tämän yrityksen toimialaa Suomessa. Hän kertoi kannustavansa myös muita venäläisiä yrityksiä sijoittamaan Suomeen ja aloittamaan toimintaa Suomessa. Putin kertoi vielä, että hänellä on suuri vastuu Venäjän presidenttinä, ja että hän tahtoo hoitaa virkaansa hyvin ja kunnialla.

Minä istuin lapsuuteni kotitalossa Venäjän presidenttiä vastapäätä kuunnellen häntä samalla ihmetellen mielessäni, että miten tämä on mahdollista. Mutta en sen kummemmin kiinnittänyt huomiota keskustelutoverini asemaan maailmalla ja Venäjän presidenttinä. Totesin vain, että hän on ihan tavallinen mies, melkein kuin kuka tahansa suomalainen mies, jonka kanssa minä nyt tässä keskustelen kasvoista kasvoihin.

Siinä kun kuuntelin ja katsoin häntä, minulle tuli mieleen, että Putin on minua vain vähän vanhempi mies. Sanoin hänelle vähätellen ikäeroamme: "Sinä olet minua vain joitakin vuosia vanhempi." Putin vastasi: "Olen syntynyt -43, - marraskuussa". Ihmettelin hänen kommenttiaan koska olin lukenut hänestä Wikipediasta, että hän on syntynyt lokakuussa vuonna 1952. Miksi hän sitten sanoo syntyneensä marraskuussa -43 ja niin väittä itseään kymmenen vuotta vanhemmaksi kuin mitä hän oikeasti on? Sanoin hänelle lukeneeni hänestä, että hän on syntynyt -52 ja että olen katsonut myös videoita hänestä. Hän totesi: "Niin, olen syntynyt -52, - tammikuussa."

Jonkun aikaa keskusteltuamme hänen maatessa sohvassa ja minun istuessa häntä vastapäätä nojatuolissa, Putin sanoi: "Nyt meidän pitää alkaa jo nukkua." Ymmärsin, että hänellä on pitkä ja raskas työpäivä edessä ja hänen täytyy saada levätä. Nousin ylös tarkoituksenani jättää hänet yksin. Silloin huoneeseen tuli eräs perheeni jäsen. Hän oli ollut saunomassa ja tuli iso pyyhe käärittynä ruumiinsa ympärille. Minä ajattelin, että ei Putin päässytkään vielä nukkumaan koska perheeni jäsen pitäisi häntä hereillä vielä ainakin yhden tunnin. Ja niinhän siinä kävi, että hän jatkoi Putinin kanssa keskustelua ja Putin kuunteli kärsivällisesti ja kohteliaasti.

Sitten minä heräsin ja huomasin, etten ollutkaan Suomessa kotitalossani vaan omassa kodissani ja omassa sängyssäni. Eikä Putinkaan ollut kotitaloni sohvalla nukkumassa. Tai mistä minä sen tiedän koska en ollut paikan päällä sitä toteamassa. Ehkä hän kuitenkin oli siellä? Mene ja tiedä häntä.

No, minkälainen Vladimir Putin oli? Hän oli ystävällinen, jopa kiltti, huomaavainen ja erittäin asiallinen, ei laskenut legendaa vaan puhui asiallisesti asiaa. Ehkä hän ei kuitenkaan ollut aivan rehellinen koska jäi kiinni kahdesta valheesta, - ja se -tammikuu??? Hän on syntynyt Wikipedian mukaan 7. lokakuuta 1952.

Koska tämä tapaaminen oli unta, minun olisi tietenkin pitänyt kirjoittaa alussa väittämäni tapaamiset lainausmerkkien sisäpuolelle. Mutta jos olisin niin tehnyt, lukija olisi heti havainnut, että kyseessä on uni, eikä hän ehkä olisi lukenut kertomusta. Nyt ehkä joku luki tämän kertomukseni miettien, että mitä se kirjoittaja nyt hopottaa. Heh heee! Suonette minulle anteeksi tämä vääryys.

Todettakoon tähän loppuun: Minä en yleensä näe unia julkkiksista, enkä varsinkaan maailman johtohenkilöistä keskustelemassa itseni kanssa. Putin on ainoa julkisuuden henkilö, josta olen nähnyt unta. Tässä "tapaamisessamme ja keskustelussamme" meillä ei ollut tulkkia. En tiedä, mitä kieltä puhuimme, mutta me ymmärsimme toisiamme.

Läheltä piti tapaus

Olen lukenut netistä ja nähnyt videoita maalaismaisemien halki huikeilla nopeuksilla kiitävistä nopeista junista. Nämä nopeat junat vaikuttavat olevan hyvin vaarallisia rataa ylittäville ihmisille ja eläimille sekä ajoneuvoille. Jos juna näillä nopeuksilla kolaroi jonkun kanssa, seuraukset ovat sen mukaisia. Tästä johtuen muistui mieleeni eräs pieni tapaus omasta elämästäni. 

Tämä tapahtui joitakin vuosia sitten. Olin tervehtimässä äitiäni lapsuuden kodissani, joka on maaseudulla. Kotitalomme lähellä meni, ja menee vielä tänäkin päivänä, rautatie. Muistan, että meitä lapsia varotettiin rautatiestä ja kiellettiin kävelemästä ja oleskelemasta rautatiellä. Mutta emmehän me aina olleet kovin kuuliaisia. Vaikka junaa pelättiinkin, rautatiellä tuli joskus käveltyä ja oleskeltuakin ihan tarpeettomasti. Junat kulkivat silloin, n. 40 -50 vuotta sitten, kohtalaisen hitaasti ja äänekkäästi, niin ne eivät kovin yhtäkkisesti ilmestyneet näköpiiriin. Mutta nyt viime vuosikymmeninä rataa on korjattu ja ehostettu hyvään kuntoon. Myös junat ovat parempia. Nyt junat liikkuvat nopeammin ja hiljaisemmin, jopa niin äänettömästi ja nopeasti, ettei sitä osaa arvatakaan. Sitä luulee kuulevansa junan tulon jo kaukaa. Mutta koska kuulokaan ei aina ole täydellinen, junaa ei välttämättä kuule.  No, sitten tähän tapaukseen ...

Olin käymässä ikääntyvän äitini luona. Hän asuu vielä lapsuuteni kotitalossa. Kotikyläni maisemat ovat jonkin verran muuttuneet näinä vuosikymmeninä minun asuessa Ruotsissa. Enää on vaikea löytää metsäpolkuja ja pieniä teitä, joita poikasena ajettiin mopoilla. Ne ovat kasvaneet umpeen käytön puutteessa. Nyt päätin käydä katsomassa näitä vanhoja mopomaisemia ja mopoteitä ja muistella lapsuuteni seikkailuja. Se taas vaati rautatien ylityksen.

Nousin radalle ja lähdin kävelemään rataa pitkin. Ajattelin, että voi olla vaarallista kävellä radalla koska tällä rataosuudella junaliikenne on melko vilkasta. Koin, ettei minun pitäisi oleskella radalla, ja että radalla liikkuminen on jopa laitonta. Mutta radalla kävely oli miellyttävää koska rata oli suhteellisen korkealla ja sitä oli hyvä kävellä ja nähdä maisemia. Ajattelin, että jos juna tulee, näen ja kuulen sen hyvissä ajoin. Päätin kuitenkin olla tarkkana kuin porkkana ja pitää huolta siitä, ettei juna pääse minua yllättämään, ei edestä eikä takaa. Vilkuilin taakse, mutta junaa ei näkynyt, eikä kuulunut. Niin herpaannuin jonkun verran. Mutta sitten oli äijälle käydä huonosti.  Minä kerron. 

En ehtinyt kävellä radalla kovinkaan pitkään kun kuulin takaa junan vihellyksen. Katsoin taakse ja näin "kaukana" junan tulevan kohti. Ajattelin astua rauhallisesti radalta syrjään. Mutta heti kohta huomasin, että juna tulee kovaa ja minulla on kiire pois radalta. Niin minä juoksin radalta pois. Ja samassa juna oli jo kohdalla ja vihelsi ohitseni. Huomasin, ettei minulla ollutkaan niin paljon aikaa poistua radalta kuin olin luullut. Junan nopeus yllätti minut täysin. Olin vähällä jäädä junan alle. Huomasin, että mikäli olisin viivytellyt vain vähän, tai jos olisin langennut, olisin jäänyt junan alle. Minua kauhistutti junan nopeus ja tämä tapaus, sillä olin ymmärtämättömyyttäni saattanut itseni hengenvaaraan kävellessäni radalla. Samalla minua myös hävetti kun ajattelin veturin kuljettajaa miten hän koki tilanteen ja mitä olin hänelle tehnyt. Pelkäsin hänen jopa tuntevan minut.

En enää uskalla kävellä rautatiellä, en edes pientä matkaa, sillä junat voivat tulla todella yllättävän äänettömästi ja nopeasti. Ei siinä ehdi muuta kuin hypätä äkkiä radalta pois vaikka juna olisi vielä kaukana tulossa.  

Eksyneet turistit

Joitakin vuosia sitten eräs elämäni suuri haave toteutui. Olin saanut ostettua vanhemman asuntovaunun johon minulla ei aikaisemmin ollut koskaan ollut varaa. Nyt tuntui siltä, että taloudellinen tilanteemme salli sellaisen ylellisyyden kuin asuntovaunun ja asuntovaunuloman.

Asun ruotsalaisen vaimoni kanssa Ruotsissa. Olen asunut Ruotsissa vuodesta 1980 lähtien. Silloin olin 21 -vuotias armeijasta juuri kotiutunut nuori mies. Nuoresta iästäni johtuen en ollut ehtinyt tutustua kotimaahani. Olin matkustanut Suomessa vain muutaman kerran vanhempieni kanssa. Silloinkin oltiin vain sukuloitu ja käytetty suurempia pääteitä. Tästä johtuen en juurikaan tunne Suomea ja sen kuuluisan kauniita järvimaisemia ja kaupunkeja.

Nyt sitten päätimme lähteä tutustumaan Suomeen lähemmin ja paremmin. Samalla näyttäisin vaimolleni kotimaatani. Hän ei ollut koskaan matkustanut Suomessa. Olimme siis hyvin innostuneita tästä matkasta. Aikaa meillä oli neljä viikkoa.

Vaunu laitettiin lähtökuntoon ja auton keula suunnistettiin rakkaaseen kotimaahani Suomeen. Pieni suloinen koiramme sai oman "lyyan" farmariauton perässä. Koiramme suorastaan rakastaa autokyytiä. Se innostuu aina kovasti huomatessaan meidän olevan lähdössä autolla liikkeelle. Nyt olimme matkalla ja tulimme Suomeen. Tehdäkseni kertomuksen lyhyeksi, mennään varsinaiseen asiaan.

Minua on aina kiinnostanut eräs Suomen pikkukaupunki, josta olen kuullut puhuttavan. Siitä on tehty lauluja ja se vaikuttaa kovin attraktiiviselta ja mielenkiintoiselta kaupungilta. Sitä paitsi kaupungin tori on kuuluisa tori. Kaupunki ja sen tori meidän tulee ilman muuta nähdä ja tutustua siihen ja sen ihmisiin. Tulimme tähän kauniiseen pikkukaupunkiin, jossa kumpikaan meistä ei ollut koskaan käynyt. Olimme siis täysin uudella maaperällä.

Ilma oli hyvin huolestuttava. Tumman siniset pilvet ympäröivät kaupungin ja Ilmassa oli ukkosta. Mutta torille meidän pitää päästä, niin emme kovin paljon välittäneet mahdollisesta tulevasta ukkosenilmasta. Ajattelin, ettei meillä voi olla niin huono tuuri, että juuri nyt tulisi kova sade. Toivoin pilvien kiertävän kaupungin koska aurinko paistoi pilviverhojen välistä ja oli lämmin kaunis päivä. Oli suorastaan ihanteellinen toripäivä. Mutta ne pilvet? ....  Olkoot siellä missä ovat!!! 

Tulimme kaupungin laidalle järven tai joen rantaan. Rannalla oli laituri ja paljon veneitä sekä pieni kioski. Kioskin lähellä oli myös suuri pysäköintipaikka. Pysäköin auton vaunuineen. Ostimme jäätelöt ja kahvit ja nautimme lämpimästä kauniista ilmasta. Kioskin edustalla tapasimme miellyttäviä turisteja joiden kanssa keskusteltiin sitä ja tätä.

Sitten lähdimme koira koppelissa (talutusnaru) kävelemään kohti keskustaa ja toria. Siinä minulle tuli mieleen, että löytäisimmekö takaisin autolle. Käännyin ja katsoin taakse autolle arvioiden tilannetta. Koska auto oli järven (tai joen) rannalla, ja siinä oli iso parkkipaikka ja kioski, arvelin löytävämme takaisin autolle hyvin helposti. Siksi minun ei tarvitsisi olla huolestunut asian johdosta. Sitä paitsi itse kaupunki oli pieni ja parkkipaikasta vähän korkeammalla, niin meillä olisi helppo löytää takaisin. Tarvitsee vain kävellä keskustasta alaspäin, niin tulee parkkipaikalle ja autolle. Selvä juttu! Nyt kohti toria ja sen ihanuutta.

Tultuamme torille, totesimme torin hyvin suureksi. Mutta ihmisiä oli yllättävän vähän. Kauppiaita oli kuitenkin ihan riittävästi. Kiersimme toria katsellen myytäviä tuotteita. Ostimme marjoja ja vähän vihanneksia. Jonkun ajan kuluttua alkoi jyristä ja sataa ihan kaatamalla. Juoksimme nopeasti lähellä olevan suuren ostoskeskuksen eteiseen suojaan. Paikalla oli muitakin sadetta paossa olevia ihmisiä. Kaatosadetta kesti puoli tuntia. Sitten sade laantui hiukan. Totesimme, että sadetta voi kestää koko päivän, ja että me emme voi jäädä tähän odottamaan sateen loppumista. Päätimme kävellä nopeasti autolle koska autolle oli vain muutama sata metriä. Sitten lepäisimme vaunussa odotellen parempaa ilmaa jolloin voisimme jatkaa kaupunkiin tutustumista. Niin lähdimme  reippain askelin koira koppelissa kävellä kohti autoa. Sateen tähden katseemme oli tietysti vähän alaspäin tiehen.

Kun olimme kävelleet vain vähän matkaa, alkoi jälleen sataa kovasti. Kastuimme läpimäriksi. Ajattelimme, ja sanoimmekin toisillemme, että eihän tällainen lämmin kesäsade ole vaarallinen! Ei tarvitse palella, ja kohta pääsemme vaunuun ja voimme vaihtaa kuivat vaatteet päälle. Näin puhelimme toisillemme. Niin olimme hyvillä mielin kaikesta huolimatta.

Mutta nyt alkoi tuntua siltä, että auto onkin kaukana, sillä parkkipaikkaa ja autoa ei vain tullut vastaan. Emme ymmärtäneet, että mihin se jokikin katosi. Se olisi jo pitänyt tulla vastaan. Pikku hiljaa ymmärsin, että olimme kiireessä päästä nopeasti autolle lähteneet väärään suuntaan ja olimme eksyneet. Ja vettä satoi, jos ei kaatamalla, niin kuitenkin ihan riittävästi, niin että vesi valui kasvoista ja vaatteista ja koiran päältä. Nyt huomasimme, ettei meillä ole aavistustakaan siitä, missä suunnassa automme on. Ja autolle kun piti löytää niin helposti kävellen vain alaspäin? Mutta sitä alamäkeäkään ei löytynyt. Mitä tehdä?

Kävelimme kaatosateessa vieraan kaupungin jalkakäytävällä täysin eksyksissä. Koiramme tassutteli kiltisti vierellämme vallitseviin olosuhteisiin alistuvana vettä virtaavalla kadulla veden valuessa turkista ja kuonosta kadulle. Minua säälitti suloisen koiramme tila. Näytti siltä, että sadetta kestää pitkään. Nyt alkoi jo vilukin vaivata.

Minä tunsin suuren vastuun tapahtuneesta. Olin saattanut vaimoni ja koiramme ja itseni tähän vaikeaan tilanteeseen. Minun tulisi myös löytää ratkaisu tähän syntyneeseen ongelmaan. Olinhan auton kuljettajana vastuussa auton löytämisestä. Päätin etsiä suuremman pääkadun, ja jos mahdollista, pysäyttää taksi lennosta ja pyytää apua. Enhän tiennyt missä päin taksiasema on, niin en voinut suunnistaa sinnekään. Olin riippuvainen sattumalta kohtaamastani taksista. Mutta onko nyt takseja liikkeellä? Siinäpä huolenaihe. Kyllä siinä rukouskin Jumalan puoleen kävi mielessä ja rukoiltiin myös.

Tulimme pääkadulle. Liikenne oli kohtalaisen hiljaista. Kaupunki tuntui nukkuvan. Siinä me seisoimme odotellen jos mahdollisesti joku ystävällinen autoilija pysähtyisi hädänalaisten turistien auttajaksi. Ajattelimme, että kaikki autoilijat ymmärtävät, ettei kukaan seiso sateessa vapaehtoisesti, ja että me tarvitsemme apua. Mutta kaikki ajoivat ohi. Sitten jonkun ajan kuluttua kadulla tuli taksi. Heilautin kädelläni merkiksi, että tahdon pysäyttää taksin. Taksi pysähtyi ja mies avasi auton sähköikkunan. Kerroin muutamin sanoin tilanteemme. Kysyin jos hän voi auttaa. Kuski sanoi, että tämä auto on allergikoiden tähden eläinvapaa, ja ettei hän tähän autoon voi ottaa koiraa. Hän sanoi soittavansa toisen taksin paikalle. Hän käski meidän pysyä paikalla ja odottaa. Taksi tulisi pian.

Ja aivan oikein. Kohta toinen taksi tulikin ja otti meidät ja koiramme vettä valuvina kyytiin. Kerroimme kuskille tilanteemme ja missä automme on, ja ettemme löydä sinne. Olimme vakuuttuneita siitä, että ongelmamme on nyt ratkaistu ja muutaman minuutin kuluttua olemme vaunussa vaihtamassa vaatteita ja nauramassa tapahtuneelle. Mutta eipäs se niin mennytkään.

Taksikuski vaikutti varmalta. Hänen mielestään kuvauksemme auton sijainnista sopii vain muutamaan paikkaan. Hän esitti, että lähdetään etsimään autoa automme todennäköisimmästä sijaintipaikasta. Hän ajoi eniten uskomaansa paikkaan, mutta se oli väärä paikka. Auto ei ollut siellä. Sitten hän sanoi, että jos autonne ei ole täällä, silloin minä tiedän missä se on. Hän ajoi sinne. Mutta sekään ei ollut oikea paikka. Hän sanoi: "Jos autonne ei ole täälläkään, sitten se on varmasti ...... " Hän ajoi meidät kolmanteen, ja ehkä vielä neljänteenkin paikkaan, mutta aina väärään paikkaan. Autoamme ei löytynyt.

Nyt meillä oli suuri ongelma, sillä taksikuskilta loppuivat vaihtoehdot. Me yritimme kertomasta päästyämmekin kertoa ja vakuuttaa hänelle minkälaisessa paikassa automme on. Taksikuski alkoi huolestua. Hän vaikutti nyt kiusaantuneelta. Ehkä hän ajatteli meidän pilailevan hänen kustannuksellaan ja että kyseessä on piilokamera. Lopulta hän sanoi miltei vihaisena, ettei sellaista paikkaa ole olemassakaan, josta me puhumme. Hänen mielestään hän on jo käyttänyt meitä kaikissa mahdollisissa auton sijaintipaikoissa. Hän sanoi tuntevansa tämän kaupungin kuin omat taskunsa, sillä hän on elänyt täällä koko ikänsä. Sitä paitsi hän on ajanut täällä taksia kaksikymmentä vuotta. Hän alkoi kyseenalaistaa uskottavuuttamme.

Tässä tilanteessa olin todella huolestunut. En tiennyt mitä tehdä. Tuleeko meidän jättää taksi ja jäädä kadulle sateeseen vai mennä hotelliin? Mutta auto ja vaunu? Miten ja koska ne löydettäisiin? Kuka ne etsii? Poliisiko on ainoa toivomme?

Taksi oli tilanteen lukkiutumisen tähden ja neuvottelun ajaksi pysäköinyt eräälle parkkipaikalle. Siinä me istuimme taksissa neuvottelemassa mitä tehdä. Olimme kiertäneet kaupunkia kolme varttia. Vaimoni näki edessämme ravintolan, tai jonkunlaisen ruokapaikan. Hän ehdotti, että mentäisiin kysymään sieltä. Minä pidin ajatusta hullutuksena ja täysin utopistisena. Mikäli taksi ei löydä autoamme, kuinka sitten ravintolassa joku tietäisi missä automme on? Jos taksi ei voi auttaa, ei myöskään ravintolan henkilökunta voi meitä auttaa. Tuntui siltä, että poliisi on tässä tilanteessa seuraava auton etsijä. Mutta vaimoni nousi autosta ja sanoi käyvänsä kuitenkin kysymässä. Minä jäin taksiin odottamaan ja "väittelemään" kuskin kanssa. Kummallakin tuntui kärsivällisyys olevan koetuksella. 

Vaimoni viipyi huolestuttavan pitkään. Mutta minä ja taksikuski odotimme kärsivällisesti. Lopulta vaimoni tuli takaisin. Hän kertoi, että hän oli mennyt ravintolan kassalle ja kertonut tilanteemme ja kysynyt kassalla olleelta nuorelta naiselta missä automme voisi olla. Nainen oli puistanut päätään. Sillä aikaa vaimoni taakse oli tullut mieshenkilö jonottamaan kassalle pääsyä. Hän kuuli vaimollani olevan ongelma. Hän kysyi, että mikä hänen ongelmansa on. Vaimoni kertoi hänelle tilanteemme ja auton sijainnin tunnusmerkit. Silloin mies sanoi missä hän uskoo, että automme on. Hän kertoi paikan nimen ja sanoi, että siellä se varmasti on. Nyt vaimoni sanoi taksikuskille sen paikan nimen. Silloin kuski sanoi: "Niin tietenkin! Olisihan minun pitänyt se tietää, siellä tietenkin autonne on."  Hän ajoi meidät paikalle ja auto oli siellä.

Päästyämme vaunuun totesimme, että olimme olleet eksyksissä ja etsineet autoa sateessa n. kaksi tuntia. Olimme läpimärät ja väsyneet mutta huojentuneet, sillä tämä vakava ongelmamme oli nyt ratkennut ja me saimme kuivat vaatteet päälle. Paikallinen taksi oli auttanut meitä kärsivällisesti vaikka kärsivällisyyttä koeteltiinkin puolin ja toisin. Auton etsimisen aikana pelkäsin, mitä tämä kaikki tulisi maksamaan. Taksikyyti kun ei ole halpa. Mutta kun auto löytyi ja maksun aika tuli, minä totesin hinnan hyvin kohtuulliseksi, ja jopa halvaksi. Olin odottanut suurempaa laskua. Taksi ei ehkä ottanut niin paljon kuin hänellä olisi ollut oikeus.

Tämä tapaus opetti minulle, että vieraalla paikkakunnalla kannattaa aina kirjoittaa auton sijainnin osoite paperille ja ottaa myös paperi mukaan, varmuuden vuoksi. Kannattaa kirjoittaa osoite ylös vaikka tuntuisi siltä, että osoite on helppo muistaa ja autolle on helppo löytää. Jos sitten sattuu niin, että eksyy, auto löytyy helposti kysymällä paikallisilta. Mutta jos ei ole antaa mitään osoitetta, taksillakin voi olla vaikea tietää missä se auto on.  

Meillä oli hyvä tuuri siinä, että vaimoni kohtasi ravintolassa paikallisen miehen, jolla oli hyvä paikallistuntemus. Tai sitten hän oli Jumalan enkeli, jonka Jumala oli lähettänyt opastamaan meidät autolle. Olimmehan pyytäneet Jumalalta apua. Kuinka se niin sattui, että taksi pysähtyi ravintolan eteen, jossa tämä mies sattui olemaan? Kuinka se niin sattui, että vaimoni sai idean kysyä ravintolasta? Kuinka se niin sattui, että tämä mies kertoi juuri sen oikean osoitteen, eikä niitä paikkoja, joissa olimme jo käyneet? Hyvää tuuria tai Jumalan johdatusta? Mielestäni liian monta "sattumaa" ollakseen sattumia.

Enkeleitä on, ja he ovat Raamatun mukaan lähetetty taivaasta niiden avuksi, jotka tulevat pelastumaan ikuiseen elämään. Emme kuitenkaan ole ilman vaikeuksia. Mutta näissä vaikeuksissa, mitä kohtaammekin, Herra auttaa kun käännymme Hänen puoleensa. Olen usein saanut kokea tällaista. Kerron näitä tapauksia tällä sivustolla todistuksissani.

Hebr 1:13-14 "Kenelle enkeleistä hän on koskaan sanonut: "Istu minun oikealle puolelleni, kunnes minä panen vihollisesi sinun jalkojesi astinlaudaksi"? Eivätkö he kaikki ole palvelevia henkiä, palvelukseen lähetettyjä niitä varten, jotka saavat periä pelastuksen?".

Jumalan lähettämä enkeli voi myös ilmestyä tavallisen ihmisen näköisenä, niin ettei häntä erota tavallisesta ihmisestä. "Älkää unohtako vieraanvaraisuutta, sillä sitä osoittamalla jotkut ovat saaneet tietämättään pitää enkeleitä vierainaan" (Heb 13:2).

Jumala näkee ja tietää etukäteen kuka tulee uskoon ja pelastuu. 1 Piet 1:2 Isä Jumala ”ennaltatietämisensä mukaisesti on Hengellään pyhittänyt Jeesuksen Kristuksen kuuliaisuuteen ja hänen verellään vihmottaviksi.” Hänelle Jumala on jo lähettänyt enkelin auttamaan ja varjelemaan häntä. Jokaisella uskovalla on hänen enkelinsä mukana joka paikassa. Eihän enkeli jätä uskoon tullutta ihmistä, koska Jumala on lähettänyt hänet palvelemaan pelastuksen perijää ihan loppuun asti.

Tästä johtuen, ... vaikka tahdon kiittää taksia, ja sitä ravintolan miestä, suurimman kiitoksen osoitan ja annan Herralle Jeesukselle Kristukselle.

Sanottakoon vielä tähän loppuun, ettei kenellekään tule väärinkäsitystä, - enkeleitä ei tule rukoilla eikä puhua heille. Jumalaa tulee rukoilla ja Hänen puoleensa tulee kääntyä kaikissa elämämme asioissa. Jumalan enkelit eivät ota vastaan rukouksiamme ja pyyntöjämme. He ottavat vastaan käskyjä ja pyyntöjä vain Jumalalta. Raamattu ei missään opeta, eikä kehota ihmisiä, rukoilemaan enkeleitä.

Ps 103:20 "Ylistäkää Herra, te hänen enkelinsä, te väkevät sankarit, jotka toteutatte hänen sanansa, kun kuulette sen."

Ilm 19:9-10 "Enkeli sanoi minulle: "Nämä ovat tosia Jumalan sanoja." Minä heittäydyin hänen jalkoihinsa kumartaakseni häntä, mutta hän sanoi minulle:  "Varo ettet tee sitä. Minä olen sinun ja veljiesi palvelustoveri, niiden, joilla on Jeesuksen todistus. Kumarra ja palvo Jumalaa, sillä profetian henki todistaa Jeesuksesta."

Ilm 22:6-9 "Enkeli sanoi minulle: "Nämä sanat ovat luotettavat ja todet. Herra, profeettojen henkien Jumala, on lähettänyt  enkelinsä näyttämään palvelijoilleen, mitä pian on tapahtuva. Minä tulen pian, Autuas se, joka ottaa varteen tämän kirjan  proetian sanat!" Minä, Johannes, kuulin ja näin tämän kaiken. Kun olin sen kuullut ja nähnyt, minä heittäydyin maahan kumartuakseni sen enkelin jalkojen juureen, joka oli tämän minulle näyttänyt. Mutta hän sanoi: "Varo, ettet tee sitä! Minä olen sinun ja veljiesi, profeettojen, palvelustoveri, sekä niiden, jotka ottavat varteen tämän kirjan sanat. Jumalaa sinun tulee kumartaen palvoa!""

Oletko löytänyt vaimosi?

Joskus kuulee jonkun ihmisen sanovan sellaista, mitä ei voi ymmärtää, että miten ja miksi hän tuollaista sanoo. Kun kuulee jonkun suusta jotakin aivan käsittämättömän yllättävää, todennäköisesti on kuultu väärin. Varsinkin jos kuultu ei sovi tilanteeseen ollenkaan. Tällaisia väärin kuulemisia tapahtuu melko usein. Useimmiten ne unohtuvat melkein heti koska ne ovat melko tavallisia ja harmittomia. Mutta joskus kuulee niin hassun väärin, kuulee sellaista, mille saa nauraa pitkään jälkeenpäin. Kerron yhden tapauksen.

Olin paikallisessa konevuokraamossa. Tarkoitukseni oli vuokrata raivaussaha ja raivata tontillamme kasvavaa risukkoa. Tässä firmassa on heti sisään tullessa suuri halli. Kassa ja asiakasvastaanotto on vähän peremmällä. Nyt kun tulin sisään, työntekijät istuivat kahvilla sisäänkäynnin vieressä suuren pöydän ympärillä. Yhtään asiakasta ei näkynyt. Nuori mies nousi heti pöydästä palvelemaan minua. Hän käveli kassan taakse ja minä kassan eteen. Kysyin raivaussahaa. Mies katsoi tietokoneen kuvaruutua ja näppäili näppäimistöä sanomatta sanaakaan. Sitten hän teki minulle kysymyksen ruotsiksi (asun Ruotsissa).

Joskus ihmiset puhuvat nopeasti ja vähän epäselvästi. Ja sitten kun kuulo on vähän huono, sitä voi kuulla mitä tahansa. Nyt minä kuulin hänen kysyvän: "Har du hittat din fru?" (Oletko löytänyt vaimosi?). Minulle tuo kysymys oli aivan käsittämätön. Se ei tuntunut liittyvän tähän konevuokraukseen ollenkaan. Vaimoni ei ole ollut kateissa, niin ajattelin, että kuulin varmasti väärin. Eihän hän voi kysyä vaimostani koska vaimo ei todellakaan ole ollut kateissa, eikä hän liity mitenkään tähän vuokra-asiaan. Ja miksi hän kysyisi vaimostani??? Myöskään miehen ilmeetön kuivan asiallinen tokaiseva tapa esittää kysymys ei sopinut kuulemaani.

Olin hetken hiljaa miettien mitä hän mahtoi kysyä. En saanut selvää siitä, mitä hän oikeastaan kysyi. Sanoin sitten miehelle kuulossani olevan vikaa, niin - "Vad sa du?" (Mitä sinä sanoit?). Silloin mies käänsi katseensa minuun ja sanoi selvästi ja vähän hitaammin: "Har du hyrt här förut?" (Oletko vuokrannut täältä aikaisemmin?).

Nyt kuulin oikein. Hän tahtoi tietää, olenko vuokrannut täältä aikaisemmin, siis olenko vanha rekisteröitynyt asiakas. Ja olinhan minä vuokrannut koneita aikaisemminkin. Annoin hänelle ajokortin ja mies näppäili tietokonetta ja haki raivaussahan.  

Kun hän toi sahan kassalle, sanoin kuulleeni hänen kysyvän minulta, olenko löytänyt vaimoni. Hän sanoi: "Jaa, därför var du lite fundersam." (Jaa, siksi olit vähän mietteliäs). Hän sanoi tuon ihan vain toteamuksena ilman ilmeen väräystäkään. Hän ei nauranut. Mutta minä olen nauranut vaimolleni tätä tapausta. Minusta se on huvittavaa, että voi kuulla niin totaalisen väärin.

Tämä kysymys -"Har du hyrt här förut?" on melko lähellä -"Har du hittat din fru?" kun sen sanoo nopeasti ja vähän epäselvästi ja jos kuulijan kuulo ei ole täydellinen. 

OLIN EKSYKSISSÄ

Poikasena elämäni yksi suuri kohokohta oli se, kun sain metsästyskortin ja oman haulikon ja pääsin sorsametsälle. Nousin usein aamuvarhain ja kävelin joen rantaan. Näin sorsaparven aivan joen rantakaislikossa. Ennen rantaa oli pitkää heinikkoa ja minä hiippailin heinikossa kohti pahaa aavistamatonta sorsaparvea. Kun olin tullut rantaan, minulla oli ongelma. Olin liian lähellä sorsia, joskus vain muutaman metrin päässä. Jos sorsaa ampuu haulikolla näin läheltä, siitä ei jää kuin joku höyhen. Nousin seisomaan ja sorsat pyrähtivät lentoon. Ammuin muutaman laukauksen pakenevaan sorsaparveen. Ja tulos on helppo arvata. Olin saanut päivän saaliin. Sain koota monta sorsaa muovipussiin. Ja sitten kotiin tekemään sorsapaistia.

Myös veljeni metsästi sorsia. Mutta hän oli enemmän kiinnostunut metsälinnuista. Hän oli usein metsällä koko päivän aamuvarhaisesta iltamyöhään. Kun hän tuli kotiin, hän esitteli minulle tyytyväisenä ja ylpeänä päivän saalistaan. Hänellä saattoi olla repussaan viisi Pyytä, yksi Koppelo ja kaksi Teertä. Joskus hänellä oli Oravia ja jopa iso Metso. Joskus taas hänellä saattoi olla "vain" kaksi Jänistä. Hänen saaliinsa oli siis usein ruhtinaallisen kirjava.

Minäkin kiinnostuin metsälintujen ja Jänisten pyynnistä. Veljeni neuvoi minulle mistä saisin lintuja. Kuljin veljeni osoittamassa kuusikossa ja sain paljon Pyitä. Joskus sain metsäreissuillani Jäniksen, mutta en koskaan Metsoja, mutta ehkä yhden Koppelon sain kerran ammuttua.

Kerran kun olin "kaukana metsässä", ja ilta alkoi lähestyä, minä päätin hyvissä ajoin ennen pimeän tuloa suunnistaa autolle. Minulla ei ollut kompassia koska en uskonut eksyväni. Tiesin missä suunnassa auto on, niin ajattelin löytäväni auton helposti ja kävelin melko huolettomasti. Olin kävellyt ehkä puolitoista tuntia ja ihmettelin kun autolle olikin niin pitkä matka, eikä autoa vain löytynyt. Sitä paitsi alkoi tuntua siltä, että tulin toistamiseen samaan paikkaan. Maasto vaikutti kovin tutulta. Huomasin, että olin ollut tässä samassa paikassa monta kertaa aikaisemmin. Muistin, että joku oli joskus sanonut, että kun eksyy metsään, sitä alkaa kävellä ympyrää ja tulee jatkuvasti takaisin samaan paikkaan.

En ollut uskonut näitä puheita. Mutta nyt jouduin toteamaan, että tosiaan; minä kuljen ympyrää! Tunsin lievää paniikkia mutta päätin ottaa rauhallisesti ja arvioida tilannetta järjellä. Ymmärsin, että olin tehnyt vakavan virheen suunnistuksessani. Mietin mistä ympyrän kulkemiseni johtuu. Muistin kuulleeni, että eksynyt ympyrää kulkeva ihminen on aina kulkenut puiden ja kivien sekä mättäiden samalta puolelta, joko oikealta tai vasemmalta puolelta. Ja niin hän sitten kävelee tietämättään suurta ympyrää ja tulee aina samaan paikkaan. Huomasin, että olin kiertänyt puut aina samalta puolelta. En  myöskään ollut välittänyt kiinnittää katsetta kauemmaksi. Siinä virheeni ja eksymiseni syy.

Mutta nyt minulla oli suuri ongelma. Taivas oli täysin pilvien peittämä; aurinkoa ei näkynyt ollenkaan. En tiennyt missä suunnassa auto on ja missä minä olen. Ja kohta tulisi pimeä ja minä olen täysin eksyksissä.

En mitenkään tahtonut jäädä yöksi metsään. Sehän olisi pelottavaa; yksin pimeässä metsässä. Sitä paitsi oli melko kylmä ilma ja nälkäkin painoi jo päälle. Kohta minua alettaisiin kaipaamaan kotona. Muutaman tunnin kuluttua kotiväki hälyttäisi Poliisin ja Palokunnan sekä kaikki kylän Kissat ja Koirat ja kaikki vapaehtoiset etsimään minua. Tämä tuntui todella vastenmieliseltä, sillä se olisi minulle kovin nöyryyttävää. Kerron miksi. Olin vanhempieni omistamassa metsässä, tai olin ollut siellä lähdettyäni harhapoluille. Sitä paitsi olin joitakin vuosia aikaisemmin ollut näillä seuduilla istuttamassa metsää, niin en mitenkään voi, enkä saa, eksyä "omaan metsään".

Huokasin Jumalan puoleen pyytäen Jumalalta apua ja tien näyttöä missä suunnassa tie ja auto on. Hetken pohdittuani löysin todennäköisen suunnan tielle ja autolle. Päätin, että en enää tee samaa virhettä kuin aikaisemmin olin tehnyt. Nyt kierrän puut ja mättäät vuoroin oikealta ja vuoroin vasemmalta. Pidän huolen siitä, että nyt kulkusuunta on suoraan eteenpäin. Niin minä pujottelin puiden ja mättäiden sekä kivien välistä katse kauemmaksi eteenpäin. Lopulta löysin tielle. Auto oli melko lähellä sitä kohtaa missä tulin tielle. Mikä helpotus!

 

HENGELLISTÄ SOVELLUTUSTA:

"Kaikki me vaelsimme eksyksissä kuin lampaat, kukin meistä poikkesi omalle tielleen" (Jes 53:6). Raamattu puhuu myös sokeana kulkemisesta (Matt 15:14, Joh 9:39-41).

Me ihmiset olemme koko elämämme ajan matkalla. Raamattu todistaa, että me voimme olla hengellisesti eksyksissä. Eksyksissä emme tiedä minne olemme menossa ja minne päädymme. Silloin kuljemme minne sattuu, minne mieli vetää, ilman suoraa suuntaa. Jos emme näe eksymistämme, emme ymmärrä olevamme eksyksissä. Silloin emme myöskään korjaa suuntaa, ja niin jatkamme eksyksissä. Jos huomaamme, että olemme eksyneet, tarkastamme varmasti suunnan ja korjaamme sen. Silloin löydämme kotiin Jumalan luokse. On siis viisasta aika-ajoin pysähtyä ja katsoa kompassiin ja tarkistaa kulkusuunta.

Minä olin eksyksissä vanhempieni omistamassa metsässä. Eksyksissä olin pelokas ja ahdistunut. Kuljin ympyrää ja tulin aina toistamiseen samaan paikkaan. Raamattu todistaa, että Jumala omistaa koko tämän maaplaneetan (5 Ms 10:14). Jumala (Jumalan Sana) on suunnitellut ja tehnyt meidän elämämme tien suoraksi, mutta me itse etsimme monia juonia, ts. mutkia (Saarnaaja 7:29). Me voimme siis olla eksyksissä meidän Taivaallisen Isämme omistamassa maassa tietämättä, että olemme eksyneet. Eksyksissä kulkee se, joka ei usko Herraan Jeesukseen Kristukseen, ei ole ottanut Häntä vastaan eikä seuraa Häntä.

Jeesus tuli omaan maahansa, mutta hänen omansa eivät ottaneet häntä vastaan. Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi voiman ja oikeuden tulla Jumalan lapsiksi, niille, jotka uskovat hänen nimeensä (Joh 1:11-12).

Uskovakin voi joskus eksyä pois Jumalan tahdosta ja suunnitelmasta. Silloin hän kulkee itse valitsemaansa suuntaan eikä seuraa Herraa Jeesusta Kristusta. Se tie on raskas kulkea koska siitä seuraa, että hän tulee aina uudelleen ja uudelleen samaan pisteeseen. Jumalan meille suunnittelemalta tieltä poikkeaminen jättää siis uskovan luokalle Jumalan koulussa kunnes hän oppii läksynsä ja tottelee Jumalan antamia suuntaviittoja. Silloin Jumala siirtää uskovan seuraavalle luokalle ja johdattaa eteenpäin. Niin uskova kehittyy uskossa ja Jumalan palvelemisessa. Uskova edistyy ja pääsee uskossaan eteenpäin Jumalan tahdon tiellä. Takaisin Jumalan suunnittelemalle tielle löytäminen ja pääseminen tuo ilon. Silloin tiemme on kirkas ja valoisa.

Eksynyt ihminen ei kulje eteen eikä taakse. Hän kulkee ympyrää paikoillaan. Se voi olla pelottavaa. Varsinkin jos ymmärtää, että pimeä ja kylmä yö pakkaa päälle.

Raamattu todistaa Jumalan Sanasta: "Sinun Sanasi on jalkojeni lamppu ja valo minun polullani" (Ps 119:105). Raamatun Sana on siis Jumalan antama kompassi ja valo tällä elämän tiellä. Sana on annettu meille, jotta me siitä voisimme tarkastaa suuntamme ja näkisimme mihin olemme matkalla. Jumalan Sana valaisee tiemme. Jeesus Kristus sanoo: Minä olen maailman valkeus, Joka minua seuraa, se ei pimeässä vaella. Hänellä on elämässä valo (Joh 8:12). Jeesusta, Jumalan Sanaa, seuraava uskova näkee tien mitä kulkea. Hän tietää myös mihin tie päättyy, että se vie kohti kotia Jumalan luokse ikuiseen elämään.

"Te olitte eksyksissä niin kuin lampaat, mutta nyt te olette palanneet sielujenne kaitsijan ja paimenen luokse" (1 Piet 2:25).

Muistan kun olin herätyksessä ja vielä eksyksissä hengellisesti. Olin levoton ja pelokas sekä huolestunut koska tiesin, että en seuraa Jeesusta. Mutta kun olin tullut Jeesuksen Kristuksen luokse ja seurasin nyt Häntä, minä olin onnellinen. Olin löytänyt tien ja päässyt taivastielle. Olin saanut rauhan Jumalan kanssa. Olin tullut sieluni Kaitsijan ja Paimenen luokse. Olin myös tullut kotiin Jumalan suureen perheeseen Jumalan seurakuntaan ja Jumalan läsnäoloon.

On niin hyvä palata kotiin oltuaan eksyksissä. Jeesus antaa suuntaviitat eksyneille lampailleen niin, että ne voivat löytää tien takaisin kotiin. Ja jos ne eivät itse löydä, Jeesus lähtee etsimään niitä. Jos Jeesus viipyy ja nälkä ja vilu koittaa ja pimeä uhkaa ja pelko valtaa, huuda Jeesusta tulemaan pelastamaan sinut. Hän tulee ja pelastaa ja vie sinutkin kotiin. Kotona nälkäinen ja janoinen saa syötävää ja juomista kodin turvallisessa ja lämpimässä ilmapiirissä Taivaallisen Isän rakkauden läsnäolossa ja huolenpidossa.

Jeesus on tie, totuus ja elämä. Kukaan ei tule Jumalan luokse muuten kuin Jeesuksen kautta (Joh 14:6). "Sitä, joka tulee minun luokseni, minä en ikinä heitä ulos" (Joh 6:37). Koska sinä tulet Jeesuksen luokse, ja Jeesus ei heitä sinua ulos, sinä saat jäädä Jeesuksen luokse. Jeesuksen luona on syntien anteeksiantamus ja pelastus sekä Jumalan rakkaus ja armo ja ikuinen elämä.

Koska näin on, onko parempi olla maailmassa? 

https://www.youtube.com/watch?v=XsPuMBz_XT8?

https://www.youtube.com/watch?v=wSAdRpO42wk

 

Aivokuollut poika heräsi

Kolmetoistavuotias poika loukkaantui vakavasti leikkiessään ystävänsä luona. Hän istui kärryn päällä joka kaatui ja poika jäi kärryn alle ja pää halkesi. Lääkärit totesivat pojan aivokuolleeksi ja sanoivat vanhemmille, että mikäli poika jää eloon, hän tulee olemaan vihannes.

Lääkärit pyysivät vanhemmilta lupaa pojan elimien siirtoon toisille sairaille lapsille. Vanhemmat suostuivat siinä pelossa, että heidän poikansa elimet vahingoittuisivat, mikäli he odottaisivat. Sovittiin päivä ja kellonaika, jolloin elämää ylläpitävät koneet sammutetaan. Päivää ennen koneiden sulkemista poika heräsi. Hän on melko hyvässä kunnossa, puhuu ja laskee leikkiä. Poika kertoo olleensa taivaassa ja kävelleensä avoimessa maisemassa.

LÄÄKÄRIT TOTESIVAT: " EI OLE MITÄÄN MUUTA SELITYSTÄ KUIN JUMALA."

https://www.expressen.se/nyheter/trenton-13-hade-en-dag-kvar-i-livet-da-hande-det-otroliga/

Raamattu kertoo Jumalan luoneen ihmisen kehon maan tomusta. Sitten Jumala puhalsi ihmiseen elämän hengen ja IHMISESTÄ TULI ELÄVÄ SIELU.

Ihminen on siis sielu, joka asuu ruumiissa. Sielu on se ihminen joka me olemme. Ruumiin kuolemassa sielumme irtautuu ruumiista ja siirtyy joko Jumalan luokse ikuiseen elämään tai pois Jumalasta ikuiseen kauhistukseen. Missä sinä vietät ikuisuutesi?

Mikäli tahdot viettää ikuisuutesi Jumalan luona Hänen kanssaan, sinun tulee valita Jumala elinkumppaniksesi jo tämän elämän aikana. Tämän elämän aikana se valinta on tehtävä. Sielun irtaannuttua ruumiista on liian myöhäistä.

Daniel:12:2 "Ja monet maan tomussa makaavista heräävät, toiset iankaikkiseen elämään, toiset häpeään ja iankaikkiseen kauhistukseen."

Uusi aamunkoitto on mahdollinen sinullekin